Emon laulu

Pimeyden syvästä sylistä, ajan kaaoksesta,

syntyi Suuri Maaemo suuresta kurimuksesta.

Hän tunsi elämän arvon, sitä kunnioitti,

se pimeän tyhjyyden pelonkin voitti.

Emo oli yksin, ainoa maailmassaan.

Synnyintomustaan loi hän kumppanin toisen

kalpean, hohtavan, ystävän samanmoisen.

He oppivat rakastamaan, kasvoivat tovereina,

Emo ja ystävä, yhdessä, pariutuneina.

Emoa kiersi kalpea rakastaja.

Emo oli onnellinen, puhui kumppanin kieltä,

vaan tuli rauhattomuus, se painoi mieltä.

Hän rakasti ystävää, mutta jotain puuttui

ja rakkaus hedelmättömäksi muuttui.

Emon vaisto kaipasi, tarvitsi toista.

Emo ei pelännyt kaaosta, ei pimeyttä

etsi elämän kipinää uhmaten synkeyttä.

Pimeyden pyörteisiin tuskin koskea tohti,

kaaos jäätävän kylmä sieltä kurkotti kohti.

Emo rohkea kohtasi vaaran suuren.

Hän riisti luomisen lähteen pimeästä,

ja hedelmöittyi sitten sen kipinästä.

Hän kasvoi elämän myötä jota kantoi

ja itsestään ylpeänä ja auliisti antoi.

Emo kantoi elämää sisällänsä.

Pimeys, autio tyhjyys ja hedelmätön Maa

odottivat uuden syntymän tapahtumaa.

Maata elämä hengitti, Maaemon verta söi,

ihon auki viilsi ja kallion halki löi.

Emo lahjoitti elämän, toinenkin eli.

Emon kohdun vesi sai virrat kuohumaan,

huuhtoi maan; puut, pensaat pani kasvamaan.

Joka pisara versoi ruohoa, lehteä monta

oli vehreys kerrassaan uskomatonta.

Emon vesi sai kasvit kasvamaan.

Poltot raastoivat Emoa ikuisuuden,

kivun sylistä hän synnytti elämän uuden.

Emon veri kuivui, syntyi punaruskea maa,

lapsen takia jaksoi hän ponnistaa.

Emon ilo oli poika loistavainen.

Vuoret paisuivat, löi liekkejä laeltaan,

kun Emo imetti poikaa vuoririnnoillaan.

Maitopisarat räiskyivät taivaankanteen,

ja polttivat taivaalle säihkyvän vanteen.

Elämä alkoi, Emo imetti lastaan.

Poika nauroi ja leikki ja kauniisti kukoisti,

pimeys valaistui, niin uljaasti lapsi loisti.

Tuli Emon pojasta viisas ja auttavainen

ja taidoiltaan myös moninainen.

Poika varttui, oman tahtonsa kasvatti.

Oli Emon lähteestä vienyt elämän kipinän vasta,

vaan kylmä tyhjyys jo alkoi houkuttaa lasta.

Ei riittänyt pojalle Emon rakkaus sokea,

tietoa, jännitystä, matkoja, uutta halusi kokea.

Tyhjyys, Emon vihollinen, kutsui poikaa.

Kun Emo nukkui ja poika viereltään heräsi

tyhjyyden pyörteestä kaaos voimansa keräsi,

verhosi pimeyden houkutuksiin hienoin kaikin

ja petoksella pojan vangikseen saikin.

Pimeys vei pojan, komean nuorukaisen.

Emon nokkela lapsi, aluksi riemuissaan,

jäi kylmän tyhjyyden valtaan kokonaan.

Katuu viaton piltti ja itseään soimaa,

ei pysty pakenemaan salaperäistä voimaa.

Kaaos ei päästänyt Emon jälkeläistä.

Kun pimeys kylmyyden syliin pojan viskoi,

Emo heräsi, tarttui kiinni, kaikin voimin kiskoi,

ja saadakseen lapsensa takaisin kokonaan

Emo pyysi apua kalvaalta kumppaniltaan.

Emo piteli kiinni, ei päästänyt poikaa.

Hän otti vanhan rakkaansa uskotukseen,

murhemielin vetosi ystävän luottamukseen.

Kumppani oitis kiirehti tukea tuomaan,

lapsen pelastaa tahtoi Emonsa huomaan.

Emo kertoi murheesta, pimeän petoksesta.

Pian Emo päänsä lepoon kallistaa saisi

kun ystävä auttoi miten parhaiten taisi.

Kun Emo nukkui, hän taisteli kylmyyttä vastaan

ja hetkeksi karkottikin sen maailmastaan.

Emon henki oli vahva, taistelu liian pitkä.

Hohtava ystävä piti hädässä pintansa

vaan ponnistuksella oli myös hintansa.

Uupuneena kun hetkeksi silmänsä ummisti,

pimeys hiipi esiin, valon taivaalta varasti.

Kalvas ystävä uupui ja valonsa haipui.

Emo heräsi vihdoin kun pimeys valon peitti,

ja kaiken ylle synkkyyden varjon heitti.

Emo taisteli, puolusti ystävää kaaosta vastaan,

ja pelasti kumppanin auttamaan lastaan.

Yön kalpea katse ei nähnyt poikaa.

Tulipoika ei säteillyt lämpöä enää,

kylmä kaaos voitti, kukaan ei tehnyt tenää.

Oli elämän hedelmätarhassa lunta ja jäätä

ja hyytävä tuuli vain hyväili Maaemon päätä.

Maa oli autio, kasvit kuolleina poissa.

Emo elämää kohti kurkotti uudestaan

kylmyyden keskeltä pyrki sen tavoittamaan.

Ei antanut periksi, kamppaili ankarasti

että poikansa valo taas loistaisi ihanasti.

Hän jatkoi taistelua, valon takaisin tahtoi.

Kalvas ystävä oli valmis sotimaan vastaan

sitä varasta joka yritti viedä Emolta lastaan.

Kun käytiin kaksin taisteluun valon puolesta,

se palasi ja vapautti heidät huolesta.

Pojan valo loisti, kauniisti hohti.

Kylmä pimeys yhä janosi hehkua kuumaa,

vaan Emo ei perääntynyt tuuman tuumaa.

Tuuli tempoi, Emo ei päästänyt otettaan hevin

ja vihollisen kanssa taisteli tasapelin.

Pysyi pimeys poissa, poika etäällä silti.

Kun Emo voitti kylmän ja kaaoksen poisti,

pojan valo täynnä elämää taivaalla loisti.

Vaan kun Emo väsyi, pimeys kaiken peitti,

ja päivän päätteeksi valon kätki sen seitti.

Pojan lämpö jäi, silti saamatta voitto.

Sai Maaemo yksin samota tuskissaan,

kun pojastaan joutui eroamaan.

Hän kaipasi lasta jota ei saanut pitää

ja elämää sisimmästään ammensi lisää.

Ei toipunut lapsensa menetyksestä.

Kun lapsivettä taas kuohuivat virrat ja meri,

mahoon maahan lankesi uuden elämän veri.

Emon kyyneleet loisti kuin hohtavat saaret

ja taivaalle piirtyivät sateenkaaret.

Vesi toi elämän, kyynelistä jäi merkki.

Kävi mahtava jyly, pauhaten kalliot raukeni,

kun Maaemon pintaan syvä luola taas aukeni.

Emo synnytti jälleen, luola elämän antoi,

Maan lapset Emo ulos maailmaan kantoi.

Emo onneton synnytti lapsia lisää.

Oli jokainen erilainen ja lajissaan uusi,

käveli, ui ja lensi, joskus toiselle huusi.

Silti jokainen oli muodoltaan täydellinen

ja lajissaan lisääntymään kyvyllinen.

Emo antoi auliisti, maa vihreä täyttyi.

Mutta linnut ja kalat ja eläimet maan

eivät jättäneet Emoaan murehtimaan,

eli jokainen syntymäpaikassaan juuri

ja kaikille kodin tarjosi Maaemo Suuri.

Kaikki Maaemon lähellä pysyivät aina.

Emon lapsia kaikki, ylpeyden aiheita aivan,

hän oli luomistyössään nähnyt suuren vaivan.

Yhteen lapseen elämänvoimaa vielä riittäisi,

joka muistaisi suuren luomisen, Emoa kiittäisi.

Lapsi kiittäisi, oppisi suojelemaan.

Ensimmäinen nainen syntyi aikuiseksi,

sai lahjaksi kaiken mitä tarvitsi ainaiseksi.

Elämä oli Emon lahjoista ensimmäinen

ja tieto sen arvosta uskomus ylimmäinen.

Syntyi nainen, lajinsa Ensimmäinen.

Oli syvä ymmärrys toinen lahjoistaan

halu oppia, tietää ja erottaa asiat toisistaan.

Ensimmäinen siten elämän arvon takasi,

ja suvulleen tietoa viisaasti jakaisi.

Ensimmäinen osasi oppia, tietää.

Kun elämänvoima jo hiipua mahtoi

Emo edelleen lahjoittaa voimansa tahtoi.

Hän pani lapsensa luomaan elämää uutta,

myös nainen sai monta mahdollisuutta.

Nainen oli yksin, ainoa maailmassaan.

Emo muisti yksinäisyytensä ilottoman,

ystävän rakkauden ja hyväilyn soman,

ja viimeisen kipinän puristi sisästään siksi,

että miehen sai naiselle kumppaniksi.

Emo lahjoitti elämän. Taas toinenkin eli.

Saattoi Emo miehen ja naisen elämän teille,

Maan kamaran kodiksi lahjoitti heille.

Vedet, maan ja luomakunnan avuksi taikoi

hyvin viisaasti käytettäviksi ne aikoi.

Saivat kaikkea käyttää viisaasti, taiten.

Maan lapsille Maaemo kaikkensa antoi

heille elämän hedelmät kupeillaan kantoi.

Myös ilon lahjalla siunasi ihanalla

ja he kiittivät Emoa pariutumalla.

On lahjat ansaittu, kunnia palautettu.

Emo katsoi luomistyötään: se oli hyvä,

Maan lasten kesken rakkaus vallitsi syvä.

Hän onnea näki, oli rauha vakaa,

ilon lahjan saivat he aina jakaa.

Kun Maan lapset osaavat luontoa säästää,

voi Emo itsensä levolle päästää.

Kirjasta Luolien suojatit,

kirj. Jean M. Untinen-Auel