Kirje
”Sanokaa mitä sanotte, mutta silkkiperhosen toukat ja musta väri ovat kaksi asiaa, jotka maailmassa ansaitsevat eniten kunnioitusta. Ne jättävät varjoonsa lampaat ja muut eläimet, jotka antavat villansa ja taljansa ihmisille vaatteiksi. Luulette ehkä minun tulleen hulluksi, kun yhtäkkiä puhun näin, mutta olen rakastunut kiihkeästi mustaan viittaan, jota pidän naamiaisasunani. Heti ensimmäisenä päivänä sen jälkeen kun olin astunut maihin, naamioiduin kangasviittaan, joka oli väriltään lähellä kastanjanruskeaa; puhalsi näet pohjoistuuli, joka kävi luihin ja ytimiin. Ulos lähdettyäni kukaan ei tosin pysähtynyt sanomaan minulle sen enempää hyvää kuin pahaakaan, mutta pitkin katuja kävellessäni huomasin, että jokainen hölmö ja tomppeli pyrki menemään ohitseni ja ohimennessään tönäisemään kyynärpäällään rintaani. Ei tilinpitäjäkään olisi pystynyt laskemaan osakseni tulleita töytäisyjä ja solvauksia, ja niin palasin majapaikkaani puolipökertyneenä, täynnä mustelmia ja kuhmuja. Syytin mielessäni tästä väentungosta, edestakaisin vellovia ihmisjoukkoja, ja lähtiessäni seuraavana aamuna ulos pukeuduin helakanpunaiseen viittaan. Minulle kävi kuitenkin melkein samoin kuin edellisenä päivänä, ja palasin majatalooni tallottuna ja ruhjottuna kuin rypäle sammiossa.
Kun majatalon isäntä kuuli minun riisuutuessani huokailevan ja valittavan kuin tuskissani, hän kysyi, mikä minulla oli. ”Veli hyvä”, minä vastasin, ”olen päättänyt viettää karnevaalin loppuajan sinun majatalosi mainiossa ja hyvin pöyhityssä vuoteessa. Kadut ovat täynnä väkeä ja ihmiset ryntäilevät edestakaisin sellaista vauhtia, että en ehdi varoa kolhaisuja, ja niin saan mustelmia kylkiini ja käsivarsiini. Jos kaikki palaavat kotiinsa samassa kunnossa, täällähän tarvitaan voidetta saavikaupalla!” Isäntä nauroi ja sanoi: ”Hyvä herra, kaikki on teidän omaa syytänne; suokaa anteeksi, mutta te olette käyttänyt kahta surkeaa viittaa, jotka houkuttavat puoleensa kaikenlaisia tolloja.” ”Miten niin surkeaa?” kysyin minä. ”Nehän ovat uusia, melkein eilen räätälin käsistä tulleita!” ”Tehkää kuten haluatte” hän vastasi, ”mutta ellei teillä ole mustaa silkkiviittaa, saatte pian palata kotiin jalkapuolena!” Otin varteen kelpo isäntäni neuvon, teetin kiireesti itselleni mustan viitan, joka säihkyy kuin peili, ja lähdin se ylläni ulos. Ihme ja kumma! Kun olin keskellä väentungosta, takanani olevat pysyttelivät takanani ja sivuilla olevat vain hipaisivat minua kevyesti, niin että tunsin melkein olevani yksin, ja siitä lähtien olen kostanut saamani kolhut kaikille joilla ei ole samanlaista viittaa kuin minulla. Se ei tosin suojaa minua yhtä hyvin kuin aikaisemmat viittani ja niinpä olenkin vilustunut, mutta kaikkeahan ei tässä maailmassa voi saada. Koska tiedän teidänkin olevan tulossa Venetsiaan, olen kertonut tämän teille varoitukseksi, niin että osaatte varautua tilanteeseen. Olen mitä vilpittömin ja kunnioittavin ystävänne.”
- Gasparo Gozzi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti